Juustopolulla - En el sendero Juustopolku

Suomen Ladun paikallisyhdistys järjestää vuosittain Juustopolku-vaelluksen syyskuun viimeisenä sunnuntaina. Juustopolku on 18 kilometrin reitti Heinolan ja Vuolenkosken välillä, jota pitkin muinoin iittiläiset tulivat Heinolaan torille myymään valmistamiaan juustoja. Tänä vuonna olisin kerrankin päässyt osallistumaan, kun aikaisempina vuosina samalle viikonlopulle osunut lauantaityöpäivä on tänä vuonna vasta lokakuun ekana viikonloppuna. Mutta se kuuluisa "Big K" peruutti tämänkin tapahtuman.

La sección local de Suomen Latu organiza cada año el último domingo de septiembre un evento de senderismo en Juustopolku. Es una ruta de 18 kms entre Vuolenkoski y Heinola que usaron en los viejos tiempos los habitantes de Iitti cuando vinieron al mercadillo de Heinola a vender queso. Este año por una vez podría haber participado porque el día laboral de sábado que todos los años anteriores ha tocado el mismo fin de semana es este año el primer sábado de octubre. Pero fue "el famoso C" que canceló este evento también.

Enpä antanut sen haitata, vaan sovittiin äidin kanssa, että kävellään se sitten kaksin omin kyydein. Mies kiikutti meidät Vuolenkosken hautausmaan nurkille, josta me aloitimme vaelluksemme. Mukana koirista Oliver, koska Vinskin jaksaminen noin pitkällä matkalla on jo vähän kysymysmerkki, mutta pikkumies jaksoi hienosti hilputtaa matkan meidän kanssa. Meidän reitille tuli matkaa 16 km, koska emme lähteneet ihan Vuolenkosken kylältä, vaan väistelimme alkumatkan tieosuudet.

Pero no lo dejé molestar sino quedamos con mi madre que lo caminamos juntas con nuestra propia transporte. Mi esposo nos llevó cerca del cementerio de Vuolenkoski donde empezamos la caminata. Oliver nos acompañó porque no estaba segura si Vinski aguanta una caminata tan larga. Pero Oliver no tenía ningún problema sino caminaba como si nada con nosotras. Nuestra ruta fue de 16 kms porque no salimos del principio en Vuolenkoski sino saltamos la primera parte de carreteras de tierra.

Syyskuun lopun lauantai oli säältään mitä parhain ja metsän pikkuystäviä, joita hirvikärpäsiksikin kutsutaan oli jo sopivan vähän. Reitti alkoi maalaismaisessa, jossa kullankeltaiset heinäpaalit seisoivat yhdellä pellolla ja pari laiduntavaa lehmää toisella. Välillä sukellettiin havumetsän siimekseen ja toisinaan kuljettiin hakkuuaukioiden poikki. Reitti on merkitty valkoisin maalimerkein, joten eksymistä ei tarvitse pelätä.

Un sábado a finales de septiembre nos ofreció tiempo perfecto y ya no quedaba tantas moscas de ciervo en el bosque. La ruta empezó entre campos de cultivo que lucían dorados en el sol. Pasamos un pasto con dos vacas que estaban comiendo. A veces entramos en el bosque y otras cruzamos zonas deforestadas. No se puede perder, toda la ruta está marcada con marcas de pintura blanca.

Aikalailla puolimatkassa on Rajaportti, Iitin ja Heinolan kuntien raja, jossa pysähdyimme hetkeksi suklaa- ja juomatauolle. Koirakamu sai vettä ja kanatikkuja. Pienen matkan päässä Rajaportilta metsän siimeksessä on Läpiän laavu, jossa on myös tulistelumahdollisuus. Me kuitenkin jatkoimme matkaa mielessämme toinen evästelypaikka. Läpiän laavulta ei ole pitkä matka Kupparin kivelle, jonka lähellä tapasimme ainoat vastaantulijat. Pariskunta, joka oli matkalla laavulle.

Más o menos en medio camino está Rajaportti, la frontera entre los municipios de Heinola e Iitti y allí paramos para chocolate y bebida. Para Oliver palitos de pollo y agua. Tampoco está lejos el asadero de Läpiä. Nosotras seguimos el camino porque teníamos planeado la pausa en otro sitio. A un par de pasos del asadero de Läpiä está "El roque de ventosaterapeuta" y allí nos encontramos con las únicas dos personas en todo el camino.

Pian muistimme sunnittelemamme taukopaikan laavun tuhoutuneen tulipalossa aiemmin tänä vuonna ja mietimme vaihtoehtoista taukopaikkaa tallatessamme polkua eteenpäin. Se löytyikin vahingossa, kun teimme reitiltä pienen poikkeaman geokätkölle, joka veikin meidät veden äärelle kauniiseen pieneen niemekkeeseen. Nautimme eväistä ja luonnon hiljaisuudesta ja katselimme järvelle, mihin ruskan värjäämät puut heijastuivat kauniisti. Ja se kätkökin löytyi!

En el camino recordamos que el asadero donde habíamos planeado merendar se había destruido más temprano este año en un incendio y empezamos a pensar otras opciones para el sitio de pausa. Al final lo encontramos cuando hicimos un pequeño desvío de la ruta para buscar un geocache y terminamos en una punta rodeada de agua. Comimos y disfrutamos la tranquilidad y sacamos un par de fotos del lago que reflejaba los colores otoñales de los árboles. ¡Y sí, también encontramos el cache!

Vaikka aurinko tipahteli välillä puiden taa, ei lisävaatetta tarvinnut kaivaa repusta koko matkalla. Pitkähihainen ja leggarit riittivät mainiosti. Viimeiset viisi kilometriä kuljetti meitä sähkölinjojen reunamilta metsän läpi lähemmäs Kymijoen rantamaisemia. Pian puiden takaa pilkistikin jo joki ja Heinolan tehtaiden piiput. Kohta oltaisiin perillä.

Aunque el sol ya bajó a veces detrás de los árboles no hacía falta sacar más ropa de la mochila en todo el camino. Era suficiente con mallas y camisa de mangas largas. Los últimos cinco kilómetros caminamos desde la apertura de las líneas eléctricas al bosque de nuevo acercando poco a poco las orillas del río Kymi. En un rato ya se podía ver el río y las chimeneas de las fábricas de Heinola. Se acercaba la meta.

Vesitornin pilkistellessä puiden lomasta oli aika laitella taas ukolle viestiä, että tulisi hakemaan retkeläiset kotiin. Oliver nautti retkestä ja kaikista kivoista silloista, joita polulla tuli vastaan. (Pikkumies rrrrrrrrrrakastaa siltoja!) Vaan kyllä se ruoka maittoi kotona yhdelle jos toisellekin. Seuraavana päivänä tosin aieminkin rempannut jalkani huomautti voimaperäisesti minun unohtaneen reissulta kinesioteippaukset ja jännetulehduksen myötä seuraava viikko onkin lomaa salilta ja tanssista. Ehkäpä uusia patikoita suunnitellen... ;)

Al ver el torre de agua de Heinola mandé un mensaje a mi esposo que nos venga a buscar a casa. A Oliver también le gustó la caminata y todos los puentes que encontramos en el camino. (¡Al chiquitín le encantan los puentes!) Yno fue solo Oliver que comía con ganas al llegar a casa. Eso sí, el próximo día mi pata que ya ha causado problemas antes me recordaba bien fuerte que se me había olvidado poner el vendaje neuromuscular para la caminata. La próxima semana voy a pasar reposando sin clases de gimnasio o baile por culpa de tendinitis de pie. Pero ahora tengo tiempo para planear nuevas caminatas... ;)